Jos sul ois vuorokausi aikaa saada tääl viel jotain aikaan

Minulla on ollut jo jonkin aikaa ajatus tästä kirjoittaa, mutta en ole saanut aikaiseksi enkä oikein edes tiedä mistä aloittaa.. edit / ja sekavahan siitä tuli ja ilman punasta lankaa, mutta näillä mennään.

Mutta noh, esimerkiksi olen ratsastanut 10 vuotta, tehnyt tallitöitä kuusi vuotta, ollut Hesburgerin työntekijä neljä vuotta. Vaikka yritän tehdä parhaani, tuntuu ettei se riitä. Ei muille eikä itelleni. En osaa enää rentoutua ja nauttia, istun hetken ja sen jälkeen on pakko tehdä jotain, että olisin parempi ihminen. Joko rupean tiskaamaan, tarkistamaan että hevosilla on vettä tai haravoimaan pihaa.

Kun meillä vielä oli tallillamme isommassa roolissa täysihoitoasiakkaat, nautin siitä kun sain hemmotella hevosia j
a yrittää tehdä heidän elosta vielä parempaa. Kaikkeen ei resurssit, aika ja raha riittäneet, mutta parhaani yritin. Ja ehkä jotain oikein teinkin kun asikkaat tallissamme pysyi. Valitettavasti nykyään meillä on tilaa vain omille hevosille. Olen jatkanut samaa linjaa tietenkin siitä huolimatta, mutta ei hevonen osaa kiitosta sanoa. Hevonen ei tajua ihmisen lailla, että lämmin vesi, hyvälaatuinen heinä, puhtaat kuivikkeet ei tule sormia napsauttamalla ja ilmaiseksi, vaikka ne yhtäkkiä hevosen mitään tekemättä sen eteen tuodaankin. Kaipaan sitä että jollekulle toiselle tulee hyvä mieli siitä miten hoidan hänen hevosensa.

Minulla on tosi paljon hevosystäviä, jotka postailevat faceen ja IGhen onnistumisiaan ja epäonnistumisiaan. Itse en ole viime aikoina kilpaillut enkä ole laitellut juurikaan ratsastuskuvia, mutta olen kyllä aikaisemmin todella paljonkin. Siitä huolimatta en ole ikinä saanut samanlaista huomiota kuin muut. Jos joku ystävästäni onnistuu jossain, hän saa kymmenen kehua. Jos joku epäonnistuu, hän saa kymmenen tsemppiä. Kun sijoituin ensimmäisen kerran estekisoissa Kepan kanssa, yksi ihminen reagoi tähän. Tai kun olin postannut useamman kuvan IGhen kun Mauno sai näyttelyissä luokkavoiton, ei kommentin kommenttia. Nämä ovat esimerkkejä eikä pitäisi mitään kommenttimääriä miettiä, mutta kyllä tämä saa miettimään kuinka hyvä tai huono minun pitää olla että joku sanoisi jotain. Jos joku edes haukkuisi niin tietäisin että joku on katsonut kuvani, lukenut tekstini ja tajunnut että olen olemassa.

Tällä hetkellä työskentelen kaupan kassalla. Työ on ihan jees ja yritän joka päivä olla eilistä parempi. Koska en osaa vielä kaikkea, kysyn jos olen epävarma. Olen tehnyt tätä nyt 5 kuukautta, kuudessa eri toimipisteessä. Sain ensimmäisen kehun yhden kaupan esimieheltä viikko sitten. Iloa ei kestänyt kauaa, kun samasta kaupasta tuli toissapäivänä noottia toisesta asiasta. Kaikki saavat joskus palautetta, niin hyvää kuin huonoa. Tämä oli kuitenkin turha palaute, koska tiesin miten kuuluu toimia, en vain ollut riittävän tarkka.

Olen tässä silloin tällöin laitellut työhakemuksia. Vaikka pidän kassatyöskentelystä, kaipaan silti tulevaisuudessa jotain fyysisempää työtä. Unelmaduuni olisi tallityöt, mutta useassa paikassa on liian vähän työtunteja tai ei ole riittävä palkka. Useimmiten tallityöntekijät saavat osan palkasta esimerkiksi asuntona ja/tai tallipaikkana, mutta minulla ei ole sellaisille tarvetta, niin palkka pitää olla kohdillaan. Jos sopiva työpaikka on löytynyt, niin se on ollut aina todella kaukana. No tässä päästäänkin siihen että joitakin viikkoja sitten löysin pitkästä aikaa työpaikan minkä pystyisin taidoillani täyttämään ja työtunnit olisi riittävät, eikä mitään 20h/vk pelleilyä. Talli oli aavistuksen kaukana, mutta mieleinen työpaikka ja sopiva palkka + ne työtunnit, niin ei ongelmaa.
Kävin työhaastattelussa ja ehkä olin liian toiveikas kun minusta tuntui tämä henkilö antoi sellaisen kuvan että paikka olisi minun. Lupasi seuraavana päivänä ilmoittaa miten on, mutta mitään ei kuulunut. Luovutin kännykkään tuijottamisen kolmen päivän jälkeen. Eniten harmittaa kun ensimmäistä kertaa ikinä ehdin jo kuvitella itseni tallin käytäville työn touhussa. Miksi en käy edes paskaa lappaamaan? Vähän tähän liittyen, luin jokin aika sitten Hesen työntekijästä josta tuli kahdessa vuodessa ravintolapäällikkö. Siitä asti olen vain miettinyt mitä helvettiä teen väärin että minusta ei tehty edes vuoropäällikköä neljän vuoden aikana.

Jos saisin aikaa lisää, ottaisin aikalisän

Kuva: Anni Ihalainen

post

Helpompi hengittää

Kesä ja syksy on mennyt aika myllerryksessä. Tapahtunut niin hyviä kuin huonoja asioita. Mulle tulee yleensä kerran vuodessa pieni kevätmasennus, joka kestää muutamia viikkoja. Tällä kertaa tämä tulikin nyt kesällä. Masennus on liian kova sana, mutta olen ollut alakuloinen, hajamielinen, stressaantunut. Tämä kesti kauemmin kuin muutaman viikon. Tähän ei auttanut uusi työ ja pitkät työviikot. Joka aamu avasin tallin oven ja näin Kepan tyhjän karsinan, tuli puristava tunne rintaan ja tiesin että koko päivä on turha. Ensimmäisen kerran ikinä halusin oikeasti lopettaa koko ratsastusharrastuksen. Ratsastus ei tuntunut miltään ja vaati todella paljon että sain satulan nostettua telineestä.

Tiesin etten voi jäädä maahan makaamaan. Vaikka välttelin ratsastamista, nautin kun sain tehdä hevosten oloista muuten entistä parempia. Teimme isäni kanssa hevosille heinälaatikoita. Lisäksi aitasimme niille kuivemman tarhan. Pesin ja korjasin loimia. Teimme ratsastusareenan.

Tällä viikolla olen ratsastanut Alicella, Maunolla ja Akrolla.
Osasin vihdoin kommentoida miten hevonen reagoi ja miten ei. Miten se tuntui huonolta ja miten se tuntui hyvältä. Laukka on mun lempiaskellaji, siitä huolimatta eilen ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan nautin siitä. Tunne oli uskomaton. Tällä viikolla jokaisen ratsastuksen jälkeen fiilis on ollut sellainen etten olisi halunnut tulla selästä alas.

Kepan lähdön jälkeen itkin useamman kerran viikossa. Vaikka itken taas kirjoittaessani tätä, viimeksi tein sen yli kaksi viikkoa sitten.
Mun on vihdoin helpompi hengittää.